Kymmenen pientä neekeripoikaa, eikä yksikään pelastunut

-Kadabra, uusi psycho cut.
Kadabra valmistautui hyökkäykseen ja loi veitsenterävän psyykkisen iskunsa valmiiksi ja lähetti sen matkaan.

Isku osui omaa hyökkäystään valmistelevaan Butterfreehen. Isku viilteli hentoisen perhosen kehoa, ja vaikka Butterfreen keskittyminen herpaantui sen omasta iskusta, oli se saanut kerättyä jo niin paljon voimaa että kaikesta huolimatta siivet hohtivat kirkkaina auringonvaloa.

Se oli vasta ensimmäinen, vasta ensimmäinen.. yritin rauhoitella itseäni. Kadabralla oli kyllä psyykkisiä voimia ja se teki paljon vahinkoa. Emme saisi nyt antaa vain periksi.

-Butterfree!
Huudahdin heilauttaen kättäni vastustajani suuntaan, Butterfreen sitten vapauttaen voimakkaan iskunsa kohti Kadabraa.

/Vaihtelu virkistää, olipas ihania Pikachuja. ^^

Auringonsäde iskeytyi voimakkaasti Kadabraan ja kaatoi tämän selälleen maahan. Sabrina ei antanut enää toistä recover käskyä vaan kutsui yllätykseksi puolikuntoisen Kadabran palloonsa.
-Matkaan, Alakazam. Käytä psykosädettä.
Kettumainen pokemon heilutteli lusikoitaan ja valmistautui hyökkäykseen ampumalla psyykkisen säteen suoraan perhosta kohden.

//Kiitos Pakko oli jotain väsää niin nyt kävi näin

/Ja aina vain paranee!

Auringonsäde sokaisi hetkeksi koko kentän, iskien Kadabraan. Minun onnekseni!
Kun viimein pystyin luomaan silmäyksen eteeni, oli Kadabra lyöty maahan. Salipäälikkö kutsui sen takaisin palloonsa. En tiennyt oliko Kadabrasta lyöty mehut täysin pihalle vai ei, mutta nyt se kutsuttiin takaisin. Piste minulle ja Butterfreelle!

-Juuri noin Butterfree..!
Kuiskasin helpotukseni ilmoille, oikeastaan vain itse tyytyväisyyteni kuullen.

Valitettavasti ottelu ei kuitenkaan tähän loppunut. Kentälle syöksyi Kadabran seuraava muoto, Alakazam. Ulkomuodoltaan Pokémon oli solakampi mitä edeltäjänsä ja paljon vaarallisempi..

Psykosäde osui Butterfreehen. Pokémon oli tipahtaa maahan, mutta kun tuo oli iskun vastaanottanut, sai Pokémon juuri ennen maankamaraa itsensä takaisin siivilleen.
'Fre-eh-eh-eh' kuului puuskutus Pokémonin räpyttäen siipiään, yrittäen nousta taisteluasemiin taas - hieman korkeammalle ilmaan.

Minä irvistin. Alakazamin isku oli iskenyt kenties hieman liian kovaa. Emme jaksaisi varsinkaan tätä kovin kauaa.. jos antaisin Butterfreen ladata uuden Auringonsäteen, saisi Alakazam mahdollisuuden taas hyökätä.. sitä en ehkä voisi antaa. Oli keksittävä muuta.

-Butterfree Hopeatuuli!
Huudahdin Butterfreen iskien Silver Wind-iskunsa kohti Alakzamia. Pokémonin siivet alkoivat hopeisina hohtamaan, samalla kun se iski hopeanvärisen puuskan kohti Alakazamia.
Butterfreen Attack nousi. Butterfreen Defense nousi.. Sp. Attack, Sp. Defense, Speed..
Hopeatuuli iskulla oli 10% mahdollisuus nostattaa jokaista käyttäjänsä statusta, ja nyt se oli tapahtunut.

Hopeatuuli jätti Alakazamin alleen ja pokemon otti tukea maasta toisella kädellään, jottei kaatuisi. Tyttö ei sanonut taaskaan mitään Alakazamin aloittaessa hyökkäyksen (telekinesis, hieman muunneltu versio.) Alakazamin silmät loistivat ja se alkoi ohjata Butterfreetä oman mielen mukaan. (Keksi siis jotain mitä tapahtuu.)

'Freh?' kuului Butterfreen hämmästynyt inahdus, kun Alakazam ei iskenytkään Pokémonin päälle mitään. Siltä se ainakin näytti, mutta samassa perhosen keho oli paineen alla - kuin joku olisi puristanut todella lujaa niin että ihoa alkoi nipistellä ilkeästi, mutta päällisin puolin kaikki näytti kuitenkin koskemattomalta.

Kipu alkoi kuitenkin olemaan lujaa ja sekunnin sadasosassa Butterfree huomasi, ettei saanut enää kehoaan hallintaansa - kuin joku muu olisi ottanut ohjat käteensä, pää ei suostunut liikahtamaan, eivät raajat, eivät edes paperinhienot siivet. Silti Butterfree pysyi ilmassa.
Silmissä loisti kipu, eikä kivukkailla silmillä pystynyt kuin tuijottaa Alakazamia. Mitä tämä on? Sinäkö sen teet..

Butterfreehen sattuu.
-Mitä tämä on, Alakazamin psyykkisiä voimiako?
Minun oli pakko saada se ulos suustani. Tilanne oli minullekin täysin uusi: Butterfree oli nyt vastustajani hallinnassa. Tällaiseenko psyykkiset Pokémonit pystyivät? En ollut ikinä ennen otellut psyykkistä Pokémonia vastaan. Nyt kuitenkin näin kristallin kirkkaasti kuinka ottelu oli erilaista. Kuinka ei käytetty raakaa voimaa vaan täysin toisenlaisia iskuja..

Samassa Butterfree paiskautui maahan.
Ei, se ei tippunut, ei kuten syksyinen tammenlehti liiteli nätisti tuulen mukana maankamaralle. Kuin joku ylempi voima tai jokin näkymätön isku olisi lyönyt Pokémonin kentän kamaralle.

'Fre-eh' Pokémon huokaisi uupumuksen ja helpotuksen vallassa, maasta se nosti katseensa vielä kerran Alakazamiin.
Tälläkertaa silmistä ei löytynyt kipua, vaan silmät jotka olivat pahoillaan mutta jotka vannoivat paluuta. Et tule pääsemään näin helpolla. Kun minä, kun minä seuraavan kerran..
Samalla Pokémonin höyhenenkevyt pää painui takaisin jääkylmää kentän lattiaa vasten.

-Oletko kunnossa?!
Butterfree oli voitettu.
Jolteon oli mennyt ensimmäisenä.

Minä olin hävinnyt.

Norbit oli toljottanut ottelua silmät selällään ja suu auki unohtuneena. Reika ja Dean eivät olleet liioitelleet, Sabrina oli uskomattoman vahva. Ei ihme ettei Reika tahtonut tulla. Parasta hänellä oli kai nyt olla hetki yksin.

Ottelu oli päättynyt Beccan häviöön. Norbit nousi ylös, jalat puutuneina pitkästä ja jännittävästä matsista. Uusi yritys ja kyllä tässä onnistuttaisiin. Salin ilmapiiri vain oli niin karmiva, että Norbit halusi äkkiä pois.

Bura huokaisi ja nousi hänkin. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tavannut Sabrinaa, mutta oli kuullut tästä paljon reissuillaan. Ei mikään maailman pirtein naikkonen...

// Sain nettini takasin <3

Alakazam nosti ktäensä ilmaan voitonmerkiksi ja toisti nimeään kokoajan.
-Lupasitte jäädän leikkimään kanssani.
Tyttö Sabrinan sylissä puhui ja tämän silmät alkoivat hohtaa. Ajatussiirrolla Beonica, Dean, Neon, Norbit, Bura ja Carmen oli siirretty pois ottelusalilta. Ja tietenkin heidän pokemoninsa.

Carmen katseli ympärilleen hämillään ja tuumaili mihin nämä joutuivat, ainakin pois salilta? Tyttö ei uskaltanut kutsua pokemonejaan ulos pallostaan.
-Missä.... Me ollaan?

Dean makasi maassa hieman tiedottomassa tilassa ja vilkuili ympärilleen.
-Me olemme nyt siellä Sabrinan lelulaatikossa.
Lopulta miekkonen totesi rauhallisesti ja nousi istumaan.

Samaan aikaan toisaalla

Reika raahusti ympäriinsä poke centerin edustalla ja oli aivan hämillään miksi ottelu kesti niin kauan.
-Olenko lopunikääni pelkuri... Minun on lähdettävä katsomaan onko kaikki kunnossa.

-Lelulaatikossa?!
Bura toisti tyrmistyneenä ja vilkuili ympärilleen.

Norbit kyyristi hermostunena olkapäitään ja tiirasi ylös. Punainen katto tukki tien, joten lentäminen ei ainakaan onnistuisi.

-Eksä sanonu ettet päässy täält ties kui pitkää aikaa pois?
Norbit kysyi hädissään, mutta keksi sitten jotakin. Napaten pallon vyöltään, hän päästi kutistuneen Nidoqueenin pallostaan. Lelulaatikon seinät eivät voineet olla kovin vahvoja...

-Nidoqueen, kehopusku!
'Nidooo!', pokémon mylväisi ja juosta tömisteli täydellä vauhdilla seinään. Lopputulos ei ollut toivotunlainen, sillä koko laatikko kyllä tärisi, mutta Nidoqueen kellahti tajuttomana nurin. Norbit kirosi ja palautti pokémonin palloonsa huultaan purren.

En kerennyt kutsua Butterfreetä takaisin pokepalloon, niin hidas olin liikkeissäni. Häviö tuntui painautuvan raskaana taakkana niskani päälle. Hetkessä se oli musertanut itsetuntoni täysin - kuten se oli tehnyt Pokémoneillenikin.

Ja samassa se kaikki tapahtui aivan silmänräpäyksessä. Kuulin nuken sanat salipäälikön sylistä ja samalla maisema vaihtui. Päässäni vihlaisi ilkeästi ja mahanpohjassa muljahti, samalla kun huomasin horjuvani jalkojen päällä täysin jossain muualla!

-Olemmeko kaupungissa?
Vastasin Carmenille hiljaisuudesta, jokaisen hämmästyksestä. Ainakin se siltä näytti, mutta miljöö ei muistuttanut ainakaan sitä Saffronin kaupunginosaa jonka kautta olimme tulleet salille. Jokainen talo, joita oli silmänkantamattomiin molempiin suuntiin rauhallista katua, oli norsunluunvalkea. Jokainen talo oli omakotitalo pienine pihoineen jotka tulivat aivan kiinni jalkakäytävään. Jokaisessa pihassa oltiin panostettu puutarhaan ja pihoja kiersivät suloisenvalkeat aidat - aivainkuin jostain amerikan elokuvasta, jonka naapurusto oli enemmän kuin täydellistä.
Kaikkialla oli kuitenkin hiljaista. Ei kuulunut lasten naurua, ei lehtien kohinaa toisiaan vasten, ei lintujen laulua.

Kyykistyin maahan nuupahtaneen Butterfreen vierelle, silittäen tuon päälakea. Hiljainen kuiskaukseni Jaksatko nousta ylös? muuttui kiljahdukseksi Deanin tiedolle:
-Lelulaatikossa!

Butterfree oli hieman jo toipunut ja jaksoi nousta siivilleen. Se oli silti uupunut, mutta annoin Pokémonin hieman jäseniään ulkona vielä jäähdytellä. Norbitin ja Nidoqueenin yritys jäi hyväksi yritykseksi.

-Olemmeko me.. kutistettuja?
Kysäisin hämmästyneenä itseäni päältäpäin tutkaillen. Oloni tuntui kyllä ihan normaalilta ja kehoni tutulta.
-Kuinka täältä pääsee pois? Onko täällä muitakin ihmisiä?
Kysäisin samalla astuen katukivetyksen yli ja ottaen kädelläni kiinni viereisen pihan piha-aidasta. Se tuntui kyllä puulta, mutta sitä ei suinkaan oltu tehty laudasta, vaan se oli juuri tällaiseen käyttötarkoitukseen näperrelty. Asfaltti allamme ei myöskään ollut sitä oikeaa värkkiä, vaan jotain muuta keinotekoista ainetta.

Dean huokaisi järkytyksestä jälleen.
-Me emme voi tehdä mitää Sabrinalle. Meidät todellakin on kutistettu ja olemme nyt osa hänen leluhahmojaan. Nukkeja täällä ainakin on, muista ihmisistä en tiedä. Nyt tiedätte miksi kartoin tätä salia viimeiseen asti.
Poika sanoi ja huokaisi vielä syvempään ja hikoili hieman paniikin takia.

-Entä Reika?
Carmen kysyi luoden katseen porukkaan.
-Valitan, mutta emme saa häneen yhteyttä edes pokenaveilla, pokenavimme ovat nyt leluja. Katsokaa vaikka.
Dean kertoi ja otti omansa taskustaan ja näytti muille. Napit eivät toimineet tai jos toimikin niin niistä kuului vain perus soittoääni.

-Miten hitossa tämä voi olla mahdollista! Ei kukaan salipäällikkökään voi olla noin raukkamainen!
Neon huusi vihoissaan ja iski nyrkkinsä ensimmäiseen seinään joka vastaan tuli. Poika oli todellakin raivoissaan.
-Rauhoitu, pelotat varmasti Carmenia ja Beonicaa.
Dean aloitti rauhallisesti vilkaisten Neoniin. Mustat hiukset peittivät osittain Neonin vihaiset silmtä. Poika otti muutaman askeleen lähemmäs Deania ja otti tätä paidan lieppeistä, ryntteiden kohdalta kiinni ja nosti ylemmäs.
-Lopeta! Ei taistelu auta mitään!
Carmen huusi yllättävän kovaan ääneen ja Neon laski irti. Poika oli poissa tolaltaan ja käyttäytyi siksi niin tökerösti ja ehkä hieman uhkaavasti Deania kohtaan.

-Reika on ainoa toivomme, kukaan muu ei tiedä meidän olevan salilla.
Dean nosti polvet koulluun ja painoi arpiset kasvonsa niihin.

Minä hermostuin. Käteni alkoivat vapista samalla kun silittelin Butterfreen päälakea, hieman tutkaillen Pokémonia joka puolelta. Kaikki näytti päällisin puolin olevan kunnossa - Alakazamin isku ei näyttänyt tehneen mitään fyysistä vammaa Pokémoniin. Samalla kuitenkin kuuntelin toisella korvallani muuta porukkaa. Kun he hermostuivat, niin tein minäkin. Tunsin oloni todella ahdistuneeksi enkä paljoa heihin luonut katseitani.

Säpsähdin Neonin raivotessaan. Se tuli tässä asiassa nyt täysin yllätyksenä, sillä en ollut ikinä nähnyt pojan menettävänsä malttiaan. Ainakaan näin nopeasti.
-Neon..!
Kuului kurkustani apua huutava pihahdus, jossa oli sekoitus järkytystä, kun poika kävi Deaniin käsiksi.
Käteni kohosi ylös kuin yrittäen viheltää peliä poikki, mutta askeltakaan en uskaltanut pojan suuntaan ottaa. Äskeinen tilanne sai jalkani muuttumaan ainakin tonnin painoisiksi eikä niitä liikuteltu mihinkään. En ehkä uskaltanutkaan lähteä miehien väliin.. jos Neon voisikin käydä minuun kiinni? Carmenista, tästä uudesta tytöstä, lähti yllätyksekseni sen verran ääntä että tuo sai Neonin irrottamaan otteensa.

Katseeni painautui maata kohden säikähdyksestä ja hengitykseni muuttui kiivaammaksi, pinnallisemmaksi. Onneksi Dean pystyi ottamaan itsensä ja tilanteensa paremmin hallintaansa. Hän ei ainakaan hermostuksissaan ruennut nokittamaan Neonille vastaan, vaikka se olisi voinut hyvin olla mahdollista. Kuitenkin Deanista paistoi epätoivo.

Kasvoni olivat valahtaneet täysin puuterilumenvalkoisiksi. Vaikka olin luonnostaankin hyvin kalpea, nyt tunsin että aloin voida huonommin - saattoi johtua äskeisestä säikähdyksestä, tai tästä tilanteesta, tai sen helpotuksesta.. en tiedä, mutta minun oli pakko istuutua maahan.. tai siis, mitä teollista muovia jalkojemme alla olikaan. Butterfree laskeutui vierelleni.
-S-siis Reika.. on ainoa toivomme?
Sain kakistettua suustani. Mutta kuinka Reika voisi meidät pelastaa, kun hän pelkäsi tätä salia? Hän ei ollut suostunut edes tulemaan tänne meidän kanssamme! Eikä hän varmasti edelleenkään tulisi! Ja jos hänellä oli yhtään itsesuojeluvaistoa ja hajuakaan mitä meille oli tapahtunut, hän pysyisi salilta poissa.
-E-eikö ole mitään mahdollisuutta?
Kysyin kyynelten nousten silmiini enkä enää voinut pidättää itkuani. Dean oli kertonut vastauksen samalla jo tarpeeksi selvästi.
Valtameren helmet alkoivat vuolaasti valua valkeita poskipäitäni pitkin, kultaiset hiuskiehkurat valahtivat kasvoilleni pääni painaessani maata kohti.
-Vain Reika..! Reika! Ei hän tule meitä pelastamaan! Hän tietää mikä täällä odottaa! Sinähän tiesit tästä Dean, voi, mikset kertonut? Miksi annoit minun tulla salille? Tiesit että Sabrina on hyvä! Tiesit sen! Parempi kuin minä.. nyt olemme kaikki täällä! Jos joku muu olisi otellut.. tai jos kukaan ei olisi.

Onneksi sain suuni kiinni. Olin sanonut aika ilkeästi Deanille kaikkien edessä. Mutta en voinut pitää enää tätä turhautumista sisälläni, mikä oli pakkautunut juuri äsken niin suunnattomaksi. Niin ei saisi tehdä, tiesin sen, voi ei.
Pyyhkäisin enkelinkiharani pois kasvoiltani kohottaen sitten päätäni. Itkeneet silmät ja kosteat kasvot eivät olleet kovin kauniin näköiset mutta siitä en välittänyt.
-Sinä olet päässyt kerran täältä pois. Miten? Voisimmeko me päästä?

Neonin raivotessa Norbit puristi nyrkkiään rystyset valkoisina. Tappelu tässä nyt vähiten auttaisi. Jopa Norbit säpsähti Carmenin äkillisestä huudosta ja virnisti sitten. Hän kietaisi käsivartensa tytön olkapäälle ja rutisti tätä nopeasti kylkeään vasten ennen kuin draama jo jatkui.

Nyt Beonica oli poissa tolaltaan. Norbit tunsi paniikin vellovan omassa vatsanpohjassaan, mutta pysyi hiljaa. Hän voi pahoin eikä uskonut puhumisen olevan hyvä idea.

Bura tiiraili epätoivoisena kattoon, mutta katsahti alas tuntiessaan jonkin pyyhkäisevän jalkansa ohi. Maisha hiipi korvat luimussa Beccan viereen ja pukkasi tätä kylkeen päällään. Sen sumeat silmät tuijottivat jonnekin Beccan korvan ohi, mutta se maukaisi lyhyesti ja vaativasti.

-En mä oo sen parempi. Kukaan meist tuskin olis pärjänny Sabrinalle,
Norbit sanoi saatuaan lopulta itsevarmuuden takaisin ääneensä.

Carmen oli aivan rauhallinen, ehkä vain hieman jännittynyt uudesta tilanteesta, eikä siksi kommentoinut enempää. Neon asteli Beonican luo ja kietoi kätensä tämän ympärille pyytäen samalla anteeksi. Neon pelkäsi ahtaita paikkoja, sekä suljettuja. Ehkä tämä oli nyt juuri niihin luokiteltu.
-Meidän täytyy vain luottaa siihen, että Reikan pää kestää hetken nähdä Sabirnaa kun hän tajuaa kuinka kauan meillä on mennyt. Sabrina ei ole mahdoton voitettava, tarvitaan vain valtavasti kokemusta ja taktiikkaa. Edes minä en pärjännyt hänelle viimeksi. Reika on ainoa… Ainoa toivomme.
Dean sanoi ja käänsi katseensa hetkeksi pois miettien miten seuraavaksi reagoida.

-Pääsin täältä, koska Reika haastoi Sabrinan eikä edes yrittänyt otella. Hän haki minut pois Kadabran avulla. Tietenkin Reika voisi tehdä saman uudelleen, mutta emme pääsisi koskaan liigaan jos emme saa merkkejä. Luulen, että Reika keksii jotain muuta… Toivottavasti. Voimme nyt vain odottaa.
Dean huokaisi jälleen. Neon piteli Beonicaa pystyssä.

Norbit painoi ajatuksissaan katseensa maahan. Häntäkin inhotti suljettu tila, mutta niin kauan kuin tilaa ja happea riitti, Norbit pysyi panikoimatta. Hän tiesi Reikan pelkäävän Sabrinaa kuollakseen ja välttelevän hänen kohtaamistaan viimeiseen asti. Samalla hän tiesi, ettei Reika jättäisi ystäviään ja rohkaistui ajatellessaan, kuinka vahva Reika oli. Tilanne oli aivan toinen kuin viimeksi. Reika oli itsekin salipäällikkö.. Vieläpä Johdon vahvin.

Toistaiseksi täällä oltiin eikä muuta voitu. Norbit ajatteli kaikkea mitä oli tapahtunut matkalla liigaan ja kyseenalaisiti koko liigan arvon. Ei hänen tavoitteensa oikeastaan koskaan ollut kilpailla mestaritasolla. Hän lähti matkaan, koska kaipasi seikkailuja ja maisemia. Olisihan se hienoa näyttää, mihin pystyy, mutta oliko ylipäätään oikein kilpailla pokémonmestaruudesta, elävien olentojen kustannuksella?

Norbit pudisti päätään ja vakuutti itselleen, etteivät pokémonit olleet pelkkiä työkaluja. Ne olivat tässä kaikessa mukana ihan niinkuin hänkin, he kaikki.

-Reika pärjää,
Norbit sanoi lopulta enemmän itselleen kuin kellekään muulle.

Iso persialainen tuli korvat luimussa luokseni, mikä sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. En oikeastaan ollut ennen tehnyt tuttavuutta Maishan kanssa, se oli aika tuntematon Pokémon minulle. Ja minun oli hirveän hankala luottaa tuntemattomiin..
Kun kissamainen otus pukkasi minua leveällä päälaellaan, en oikeastaan antanut Pokémonille mitään muuta vastakaikua kuin katseeni. Butterfree seurasi myös kissan liikkeitä. Mitä se oli tarkoittanut naukaisullaan?

Neonin anteeksipyynnöt saavuttivat alitajuntani hyvin hitaasti. Enemmän olin säpsähtänyt sitä kun poika kietoi mielensä pahoittaneena kädet ympärilleni. Itsesuojeluvaistot laittoivat minut hieman varuillenikin. Mitä nyt? Ärähtäisikö hän minulle? Kuitenkin kun poika sopersi kauniilla äänellään anteeksisanoja korvani juurella, omassakin äänessään ahdistus värähtäen, pystyin taas luottamaan poikaan täysin. Hänkin oli vain säikähtänyt tilannetta. Kai pojillakin oli siihen oikeus?

-Voi kestää kuitenkin tunteja ennenkuin Reika edes tajuaa koko asiaa. Missä hän siis nyt on? Jos hän on lähtenyt itsekin johonkin ja kestää ainakin iltaan asti kunnes hän tajuaa ettemme olekaan palanneet matkaltamme?
Pyyhkäisin kämmenselälläni vuotavaa nenääni. Ei kovin naisellista.
-Jos hän tietää mikä täällä on vastassa.. on ihan hullua lähteä tänne. Hän tietää sen. Mutta jos hän on kerran jo pelastanut.. mutta meitä on nyt..
Hiljennyin laskemaan porukan, mutta en saanut lukua ulos suustani. Pääni ei kai tainnutkaan toimia.
-..meitä on niin monta! Tekeekö se asiasta hankalempaa? Emme ainakaan pääse lähtemään huomaamatta! O-olemme loukossa! Kuolemmeko me tänne? Mitä sitten, minulla ei ole ainakaan jääkaappia mukanamme! Käykö tässä niinkuin jossain vuoristohuhuissa, kun joku lähtee niin jäljelläolevat syövät hänet? Saako täältä edes vettä mistään.. entä kun minulle tulee vessahätä? En voi olla täällä päiviä! En halua kuolla vielä! Miten äiti saa tietää missä olen?
Minä olin todellakin menettänyt nyt hallintani itseeni, enkä pystynyt pidättämään enää itkukohtaustani.

Bura huomasi Beccan hämmennyksen ja hymähti vanhalle kissalle.
-Se on tommonen hellyydenkipee hölmö, ei se pahaa tarkota vaikka hurjalta näyttääkin.
Maishan lähes sokeat silmät olivat menettäneet eloisan loistonsa ja kauan sitten umpeutuneet arvet leikkelivät sen kroppaa kaikkialta. Yksi suuri naarmu kulki aivan silmän vierestä kuonoon ja toinen korva oli repaleinen. Silti kissa kehräsi kuin emon hoivissa kellivä pentu.

Rauhoittelu ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan tulosta, sillä nyt Beonica sopersi toden teolla hulluuksia. Norbit alkoi toden teolla hätääntyä Beccan kauhuskenaarioista. Vastahan he olivat tulleet tänne, ei pitänyt ruveta panikoimaan... Mutta hallinasta lipsuva Becca ei ollut kivaa katseltavaa. Norbit olisi rynnännyt halaamaan tyttöä, mutta luotti Neonin hoitavan sen osuuden.

-Älä ny, älä ny-
Norbit yritti. Hänen äänensä oli paljon normaalia korkeampi. Rykäisten ja huokaisten syvään, hän puhalsi ahdistuksen pois ja astui askelen lähemmäs Beccaa.
-Reika huomaa kyl, se muistaa-
Norbitin lause katkesi ja hän vilkaisi Deaniin. Norbit oli hetken hiljaa ja toisti sitten aikaisemman vakuuttelunsa.
-Reika pärjää kyl. Ja me.

Carmen katseli ympärilleen.
-Ehkä tilannetta rauhoittaa jos käymme tutkailemassa paikkoja. Tottapuhuen tämä voi olla mielenkiintonen tapa nähdä millä olemme joskus pienenä leikkineet.
Carmen hymähti ja vilkaisi Norbitiin.
-Jos Norbit luottaa Reikaan, minäkin luotan.
Tytöllä oli Norbitiin täydellinen luottamus, jonka takia tämä ei osannut panikoida sen enempää.

-Rauhoitu Beonica, luotetaan nyt vain Reikaan. Kyllä hän varmasti jotain keksii.
Neon rauhoitteli tyttöä joka oli aivan hysteerinen, tosin syystähän se sitä olikin.

Norbitin hymyili Carmenin kohteliaisuulle ja jännälle ehdotukselle.
-En kyl koskaa ollu mikää nukkefani, mut tykkäsin... Tai no, tykkään edelleen kaikest pikkusäläst. Nyt sen ei voi sanoo olevan kovin pientä mut...

Norbit käveli lähimmälle talolle, tapauttaen ohi kulkiessaan vielä rauhottavasti Beccan olkapäätä ja vilkaisten tähän sympaattisesti. Hän vilkuili talon ikkunoista sisään ja näki maalaistyyliin sisustetun keittiön, astellen sitten punaiselle ovelle ja vetäen sen auki.

Norbitista tuntui kuin hän olisi astunut mummin vuosientakaiseen maalaistaloon, jossa kuului vain kellon kotoisa tikitys ja puulämmitteisen hellan rauhoittava rätinä. Hän melkein odotti ylikiltin Growlithen juoksevan vastaan häntä heiluen, mutta täältä lämpimät elonmerkit puuttuivat. Talo oli rauhalliseen ja idylliseen tyyliin sisustettu, mutta aivan liian hiljainen. Pysähtynyt. Kalusteet oli tehty ohuesta puusta, joissakin oli hyvinkin yksityiskohtaisia kaiverruksia.

Norbit nykäisi jääkaapin auki, mutta Beccan pelot näyttivät olevan aiheellisia. Kaapissa oli vain kaksi hyllyä, joista ylemmällä oli muovinhajuinen broileri. Norbit tuhahti ja paukautti kaapin kiinni.

Aloin täristä samalla kun putousten virratessa sain haukkoa henkeä sisälleni.
-Olen ko - vin pa - hoilla - ni.
Yritin saada suustani sanoja ulos, jotka tulivatkin varsin pätkittäin ja hankalasti. Eikä minulla tietystikään tainnut olla nenäliinoja mukana. En ajatellut sen enempää, en pystynyt ajattelemaan että olisin vielä tarkastanut laukkuni, minusta ei vain ollut siihen.
Pyyhkäisin kämmenselilläni poskiani, joista sadat veden helmet olivat jo lasketelleet alas. Omenanpunaisiksi olivat poskipääni muuttuneet tunnekuohuni aikana.
-Minua pe-lottaa. En ole ollut iki-nä kenen-kään nuk.. nuk.. nuk-kena! Nukkena!
Totuuden ulos päästäminen oli taas saada minut parkumaan, mutta jotenkin sain pidettyä itseäni vielä enemmän kasassa. Suureen ääneen vollotukseni oli saanut lopun, nyt vain yritin nieleskellä kyyneileitäni.

Butterfree otti kiinni olkapäästäni.
Lihakseni värähtivät Pokémonin kosketuksen alla.
'Free-eeh.' Pokémon sanoi rauhallisella, lempeällä äänellään. Butterfree oli niin rauhallinen Pokémon. Ainakaan se ei näyttänyt tunteitaan ulospäin yhtä helposti. Butterfree oli luonteeltaan kuten Dean.. tai Carmen, tämä uusi tyttö. Molemmat näyttivät aika rauhallisilta tilanteesta huolimatta.

-En nyt vain osan-nut luot-taa R-r-reikaan.
Sopersin hieman jo rauhoittuen. Reika oli minulle tärkeä ystäväni, sitä hän kyllä oli. Minä halusin toivoa että hän tulisi. Ja kaikesta tästä päätellen, minun oli vain toivottavakin niin. Silti olin hieman varuillani.
Se liittyi siihen, kun Reika lähti Johtoon. Kun hän silloin jätti meidät.. ja minutkin. Kuin hän olisi silloin pettänyt minut.

Ja vaikka hän oli tullut takaisin - voisiko hän tehdä saman tempun uudestaan?

Norbit taputti olkapäätäni kaverellisen rennosti lähtien kävelemään ohitsemme.
-Aa-anteeksi, kyllä tämä tästä.
Haukoin henkeäni soperellen anteeksipyytöjä. Hengitykseni alkoi tasaantua samoin kuin pulssini, pikkuhiljaa mutta varmasti, silti oloni oli muuttunut levottomaksi itkemisen jälkeen. Se vei voimia.
Norbit harppoi erääseen taloon sisälle. Ne olivat kyllä vakuuttavan näköisiä, olisin voinut vaikka asua tuollaisessa - tosin jos perheeni olisi ollut ainakin kolme henkeä isompi!

-Otetaan nyt vaan rauhallisesti.
Dean totesi yllättävän tyynenä. Vaikka hän oli kokenut tämän karmeuden ennenkin.

Laatikon ulkopuolelta kuului paljon ääniä, vaikka talot laatikossa olivat kammottavan hiljaisia.
"Dark pulse!"
Vaimea ääni kuului, aivna kuin salista...
-Joku on varmaan haastanut Sabrinan. Saamme siis pian seuraa.
Neon tuumasi, huokaisi ja kävi makaamaan ns. tielle.

-Norbit, katohan...
Bura viittoi tyttöä luokseen, muhkein nojatuolein täytettyyn olohuoneeseen. Norbit kohotti kulmiaan kysyvästi ja asteli huoneen perälle, jossa oli suuri, valkoinen hylly.

Hyllyllä lojui enimmäkseen astioita, mutta Bura osoitti valkeaa patsasta, joka esitti jonkinnäköistä lintua. Sen siivet olivat pystyssä, valmiina lähtemään lentoon, ja sen mahtava, pitkä pyrstö aaltoili sen vierellä. Patsas oli noin kämmenen kokoinen ja tehty ilmeisesti kivestä. Norbit henkäisi ihastuksissaan, johon Bura naurahti, tuntien Norbitin hamstrausvietin.

-Onks se pokémon?
Norbit kysyi, vaikkei ollut koskaan nähnyt mitään sen tapaistakaan.

-Se kuuluu Kanton vanhimpiin myytteihin. Articuno,
Bura vastasi ja nosti patsaan hyllystä.

-Onks Sabrina vanginnu legendan leluboksiinsa?!
Norbit kysyi tyrmistyneenä.

Bura tyrskähti ja katsahti Norbitiin.
-En usko et se on oikee, ei meiänkää pokémonit kivettyny. Ota se kokoelmiis.
Bura tyrkkäsi patsaan Norbitille, joka nappasi siitä nopeasti kiinni, ettei se putoaisi. Norbitin epäröivä katse sai Buran jatkamaan,
-No hei, se on pientä verrattuna siihen että se vangitsi meiät tänne.

Norbit hymähti ja ihaili sitten lähemmin patsasta. Legenda oli juuri nousemassa siivilleen, mutta sitten se oli vangittu tänne... Aivan kuten he. Kuitenkin sen terävä nokka ja kiviset silmät huokuivat päättäväisyyttä. Norbitia inhotti ajatella, että Reika olisi osannut kertoa pokémonista kaiken, mutta oli nyt ties missä.

Kaksikko palasi talosta kadulle ja pysähtyivät muiden viereen. Nyt hekin kuulivat ottelun vaimeat äänet. Käskyt kuuluivat vain hiljaisena kuminana, mutta Norbit katsahti vielä ensin patsaaseen ja sitten taas seinään.
-Ei kai Reika haastanu Sabrinaa?
Norbit kysäisi. Hänen äänensä kuulosti yhtä aikaa ihailevalta ja pelokkaalta. Mitä jos Reikakin joutuisi tänne? Haastaja tosin saattoi olla joku ihan muukin...

-Ainoa, joka käyttää kummituspokemonilla ns häpeä hyökkäystä väistöliikkeenä, on Reika. Se on itse opetettu tekniikka.
Dean kuunteli tarkkaan mitä kuului ottelunsuunnasta ja tosiaankin Häpeä oli yksi sanosita joka kuului haastajalta.
-Se on Reika.
Dean nielaisi kovaan ääneen. Kaikki toivo oli nyt hänessä.

Norbit päästi värähtelevän henkäyksen, jota ei ollut huomannut pidätelleensä, tunki patsaan laukkuunsa ja juoksi talojen välistä laatikon seinälle. Hän läimäytti tärisevät kätensä seinään ja painautui sitten aivan kiinni siihen kuullakseen ottelun äänet selkeämmin. Nyt hän erotti myös Sabrinan sanat.

-Alakazam on kentäl, eli Reika on jo selvinny ekast etapist...
Norbit mutisi muulle porukalle.

/Hyvää joulua näin jälkikäteen toivotettuna vielä! :-)

Nyt minäkin aloin kuuntelemaan. Vaimeita ääniä..
Taistelu.
Butterfreekin oli terävöitynyt äänille joita se seurasi tarkkaavaisena. Minun pääni kääntyi salamannopeasti Deaniin päin. Nuori mies oli käynyt rauhallisen näköisenä makaamaan tielle. Tyypillinen mies, jota ei hermostuttanut tilanne ainakaan niin paljoa ettei hän sitä näyttänyt.
Mutta niinhän Dean oli sanonut, että Reika on tulossa. Oliko Reika siis täällä?

Siltä ainakin se kuulosti. Pääni painui kohti maata hieman häpeissäni. Minä kun olin epäillyt tyttöä. Toisaalta olivatko he varmoja että se oli Reika? Ja entä kuinka hyvä Reika oli?
-Onko Reikasta voittamaan Sabrina?